Väitöskirjalle omistettu vuosi oli suvantovaihe Kaarina Mönkkösen perheelle. 24-, 19- ja 12-vuotiaiden tyttöjen äiti on konkari perheen, työn ja opiskelun yhteensovittamisessa.

Väitös kypsyi vuosien pohdinnoista

Sosiaalipsykologiasta väitellyt Kaarina Mönkkönen huomasi, että tohtorin tutkinto antoi uskottavuutta vuosien varrella kypsyneille ja koetelluille näkemyksille. Mönkkösen ajatukset vuorovaikutuksesta asiakastyössä kiinnostavatkin niin monia, että väitöskirja on rikkonut Kuopion yliopiston myyntiennätykset.

Kaarina Mönkkönen väitteli tohtoriksi Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta vuonna 2002. Kahteen edeltävään vuosikymmeneen mahtuivat mielisairaanhoitajan tutkinto ja työtehtävät, valmistuminen yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta vuonna 1993, pätevöityminen opettajaksi ja työskentely muun muassa sosiaali- ja terveysalan opettajana pohjoissavolaisissa oppilaitoksissa.

– Kokemus käytännön hoito- ja auttamistyöstä on ollut suureksi hyödyksi sekä opetustyössä että pohtiessani vuorovaikutukseen liittyviä kysymyksiä. Väitöksen pääteemaa, dialogisuutta, käsittelin eri näkökulmista jo opettajaksi pätevöityessäni sekä vuonna 1999 valmistuneessa lisensiaattityössäni. Siitä ruokahalu vain kasvoi, Mönkkönen kertoo.

Väitöstyö eteni hiljakseen opetustyön ohessa. – Käsittelemieni teemojen koetteleminen opiskelijoilla auttoi kyllä kääntämään teoriaa selvälle suomen kielelle, mutta opetukselta iltavalmisteluineen ei sitten jäänytkään paljon aikaa tutkimukselle. Olin jo heittää kirveen kaivoon, Mönkkönen muistelee.

Pelastukseksi tuli Alkoholitutkimussäätiön apuraha, jonka turvin Mönkkönen otti vuoden vapaata muista töistä ja kirjoitti artikkeliväitöskirjansa valmiiksi. – Kaiholla muistelen sitä vuotta: sai keskittyä omaan juttuun kahdeksan tuntia päivässä ja illat jäivät vapaiksi. Perheelle jäi enemmän aikaa kuin edeltävinä, hektisinä työvuosina.

Väitöskirjassaan Mönkkönen tarkasteli sosiaalialan asiakastyön vuorovaikutuskulttuuria dialogisuuden näkökulmasta. Ajatuksena oli haastaa asiantuntijavalta, mutta tarkastella kriittisesti myös trendikkään asiakaskeskeisyyden sudenkuoppia. Mönkkönen hahmotteli näiden vaihtoehdoksi dialogista eli vastavuoroista, molemminpuolisen ymmärryksen synnyttävää vuorovaikutusta. – Jännittävää oli, että väitöskirja näytti antavan uskottavuuden näkemyksille, joita olin innoissani pohtinut ja tuonut opetustyössä esille jo vuosia. Se, että on tieteellisesti tutkinut asiaa, antaa ikään kuin oikeuden puhua ja kirjoittaa siitä asiantuntijana ja toisaalta myös käsitellä sitä vapaammin, kansantajuisemmin.


Osaamisen hinta haussa

Pian väitöksen jälkeen Mönkkönen pääsi soveltamaan ajatuksiaan myös työhyvinvointiin. Hän toimi projektipäällikkönä Pohjois-Savon ammatillisen instituutin Innovaatioihin HIDAS -metodilla -hankkeessa, jossa etsittiin työyhteisöihin uusia toimintamalleja. Viime kesästä lähtien Mönkkönen on työskennellyt kehittämistoiminnan kouluttajana Kaprakan kuntoutuspalvelukeskuksessa. Työssään hän opastaa työyhteisöjä muun muassa sujuvampaan yhteistoimintaan ja muutoksenhallintaan.

Päätyönsä ohessa Mönkkönen opettaa edelleen Kuopion yliopistolla. Viime vuodesta alkaen hänellä on ollut myös oma koulutuspalveluja tarjoava toiminimi. Mönkkönen toteaa, että tohtorin tutkinto on työmarkkinoilla kaksipiippuinen juttu. – Kaikki eivät voi olla yliopistolla työssä, ja sen ulkopuolella koulutusta vastaavia tehtäviä on vähän. Tohtorit kilpailevat maisterien kanssa paljolti samoilla markkinoilla, mutta yritysmaailma on onneksi alkanut jonkin verran arvostaa koulutusta.

– Minulle tohtorin tutkinto on tuonut ammattiylpeyttä. Tehtävän pitäisi vastata koulutusta ja tutkintotason pitäisi näkyä palkassa. Oma ongelmani on ollut se, etteivät hallinto- ja johtotehtävät ole kiinnostaneet, vaan olen halunnut kehittää substanssia. Työ Kaprakassa vastaa tällä hetkellä aika hyvin toiveitani, Mönkkönen toteaa.

Yrittäjyyttä Mönkkönen toteaa vasta opettelevansa. Esimerkiksi oman osaamisen hinnoittelu on haastavaa enimmäkseen julkisella sektorilla työskennelleelle. – Olisi opeteltava tuomaan asiantuntijuuttaan voimakkaammin esiin ja huomioitava tohtorin tutkinto myös palvelujen hinnoissa. Toisaalta en halua hinnoitella palvelujani pilviin, koska siten sulkisin pois ison joukon asiakkaita julkisella sektorilla ja järjestökentässä. Loppujen lopuksi tutkintoja tuotetaan julkisin varoin, joten niistä syntyvän osaamisen pitäisi hyödyttää mahdollisimman monia, ei vain eniten maksavia.

Väitöskirja vaatii Mönkkösen mielestä ainakin yhteiskuntatieteissä pitkää kypsyttelyä. Tieteelliseen osaamiseen kuuluu myös paitsi oman tutkimusaiheen, myös tieteenalan laajemman keskustelun syvällinen hallinta. Se erottaa todellisen asiantuntijan höyhensarjalaisista. – Työyhteisön kehittäjien maailma on liiankin villi, sinne mahtuu paljon pinnallista tietoa ja kokonaisuuksista irrotettuja käsitteitä.

Mönkkönen kokee tuottaneensa väitöstyössään työkaluja toistenkin käyttöön. Siitä kertovat koulutuspyynnöt väitöksen aiheista ja se, että väitöskirjaa on myös myyty suhteellisen paljon. Väitöskirjojen markkinat ovat pienet; yliopisto painattaa niitä tavallisesti myyntiin kymmenestä viiteentoista kappaletta kutakin. Mönkkösen teosta on painatettu useaan kertaan uudestaan, ja sitä on ostettu satoja kappaleita.

Laajemmalle yleisölle Mönkkönen on hiljattain kirjoittanut kirjan dialogisesta työkulttuurista ja etsii sille parhaillaan kustantajaa. Tulevaisuudessa hän aikoo edelleen työstää tärkeiksi kokemiaan teemoja kirjoittajana ja kouluttajana. – Haluaisin kiinnittää enemmän huomiota vuorovaikutuksen periaatteiden soveltamiseen sekä asiakastyössä että sitä toteuttavassa työyhteisössä. Toinen tärkeä teema on ehkäisevä työote, jolle tulisi etsiä yleispäteviä arvioinnin kriteereitä. Muuten tulevaisuuden kannalta tärkeä ongelmia ehkäisevä näkökulma jää vain sanahelinäksi.

Tohtorin tutkintoaan Mönkkönen pääsee vielä kertaalleen juhlimaan kesäkuussa Kuopion yliopiston kuudennessa tohtoripromootiossa. Ilo on kaksinkertainen, kun promovoitavana on samaan aikaan myös puoliso, Kuopion yliopistossa farmasiasta vuonna 1991 väitellyt professori Jukka Mönkkönen.

Teksti ja kuva:
Ulla Kaltiala