Voidaanko loukkaantumisia estää – tutkimus jääkiekkovammoista

Jääkiekkoa pidetään vaarallisena ja tapaturma-alttiina urheilulajina. Vammojen esiintyvyyteen vaikuttavat monet tekijät; esimerkiksi sarjatasolla ja pelaajien iällä on oleellinen merkitys. Kun vammoja pyritään ehkäisemään, on tiedettävä tarkemmin minkä tyyppisiä vammat ovat ja miten ne syntyvät.

Jääkiekkovammoista suurin osa syntyy pelaajien välisen taklauksen ja törmäyksen seurauksena. Osa syntyy mailaniskusta, kaatumisesta tai törmäyksestä laitaa vasten. Vakavia vammoja on alle 10 % kaikista vammoista, niiden määrä ei ole lisääntynyt. Viimeisen 20 vuoden aikana on sattunut 1-2 v. välein vakavia selkärankavammoja, joiden seurauksena on ollut halvaus. Vammoja, jotka aiheuttavat pitkän poissaolon peleistä ovat polvivammat, olkapäävammat ja käden murtumat. Huippu-urheiluryhmässä loukkaantumisia on enemmän kuin alemmilla sarjatasoilla. Lasten vammojen esiintymistiheys on selvästi alhaisempi kuin yli 15-vuotiailla ja vanhemmilla pelaajilla.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Suomessa sattuneiden jääkiekkovammojen yleisyyttä, vammatyyppejä, vammojen syntymekanismeja ja vakavuutta sekä esittää siltä pohjalta vammojen ehkäisyyn johtavia toimenpiteitä. Aineistona oli otoksia SM-liigan ja I Divisioonan vammoista 1970-, 1980- ja 1990-luvuilta. Erikseen tutkittiin kaikki Suomessa sattuneet vakavat selkäydinvammat ja niiden syntyyn vaikuttavat tekijät. Yläraajan alueelle kohdistuvien vammat on yksi tyypillinen ryhmä jääkiekkovammoja. Ne tutkittiin tarkemmin yhtenä vuonna kaikilla sarjatasoilla, ja erityisesti pelaajan iän vaikutusta käsivammoihin pyrittiin selvittämään. Tutkimuksen tulokset perustuvat vakuutusyhtiölle raportoitujen tapausten sekä eri joukkueista kerättyjen tietojen analysointiin.

Urheilulajin vaarallisuutta voidaan arvioida siinä sattuneiden tapaturmien perusteella. Myös vammojen vakavuus kuvaa lajin vaaroja. Loukkaantumisten määrä on kuitenkin suhteutettava lajin harrastajien määrään. Jääkiekossa tapahtuvien vammojen esiintymistiheys on suunnilleen samaa luokkaa kuin jalkapallon, koripallon, lentopallon tai salibandyn, mutta matalampi kuin monen kamppailulajin vammatiheys.

Viime vuosikymmeninä on jääkiekossa tapahtunut muutoksia, jotka voivat lisätä loukkaantumisia: huippupelaajat ovat suurempia ja nopeampia, kaukalot ovat pienempiä, ottelujen määrä on lisääntynyt kaikilla tasoilla. Taklauksen ja voimakkaan törmäyksen aiheuttamien vammojen määrä onkin moninkertaistunut verrattuna 1970-lukuun. Toisaalta kasvo- ja hammassuojusten yleistynyt käyttö on vähentänyt vakavia silmä- ja kasvovammoja. Nuorten pelaajien sarjoissa, joissa on taklauskielto, on huomattavan vähän loukkaantumisia.

Jääkiekkovammojen ehkäisyssä on taklauksen ja pelaajien välisen törmäyksen merkitystä tutkittava tarkemmin. Suojavarusteiden kehittelyn tavoitteena on näiden törmäysvoimien vähentäminen. Mailavammoja on mahdollista ehkäistä tiukentamalla tuomarien toimintaa. Vakavia selkärankavammoja on sattunut viime vuosina vähemmän, sen jälkeen kun sääntöjä muutettiin siten, että lähellä laitaa takaa päin tapahtuvasta taklauksesta annetaan isompia rangaistuksia.