1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ajoitettavissa oleva virallisen suomalaisen sosiaalipolitiikan suunnanmuutos päätti yli puolivuosisataa jatkuneen sosiaalipolitiikan valtiollistamisen syklin. Samaan aikaan talouslaman myötä kiristyneet sosiaalipoliittisen toiminnan taloudelliset reunaehdot nostivat esiin vaatimuksen sosiaalipolitiikan paremmasta kustannustehokkuudesta, mikä korosti ennaltaehkäisevän toimintatavan merkitystä ja lisäsi sensitiivisyytensä vuoksi tuloksekkaimpana pidettyyn paikalliseen sosiaalipoliittiseen toimintaan kohdistuneita odotuksia. Suomen virallisen sosiaalipolitiikan suunnanmuutosta ja ehkäisevän toimintatavan korostumista ei tutkimuksen mukaan voida kuitenkaan pitää 1990-luvun alun taloudellisesta tilanteesta johtuvina, sillä keskeiset niitä koskevat linjaratkaisut tehtiin jo 1980-luvulla, taloudellisen korkeasuhdanteen vallitessa. Lisäksi ratkaisuilla on yhteytensä viime vuosikymmenten suomalaista, pohjoismaista sekä laajemminkin kansainvälistä sosiaalipoliittista kehitystä luonnehtiviin ilmiöihin, joista keskeisimpiä ovat yksilöiden tarpeiden erilaistuminen, kunta- ja paikallistason vallan ja vastuun korostuminen sekä laman vaikutuksesta ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta käytävä keskustelu.

Tutkimuksen virallisessa suomalaisessa sosiaalipolitiikassa 1990-luvulla julkilausuttuja ehkäisevää sosiaalipolitiikkaa koskevia linjauksia koskevassa tarkastelussa keskeisen lähdeaineiston muodostavat hallitusohjelmat, komiteamietinnöt ja sosiaali- ja terveysministeriön strategia-asiakirjat, joiden painotuksista seurasi yhtäältä se, että paikallinen sosiaalipoliittinen toiminta nousi suomalaisen ehkäisevän sosiaalipolitiikan keskiöön, ja toisaalta se, että sosiaalipolitiikan toimintakenttä määrittyi ehkäisevän paradigman myötä aiempaa laajemmaksi. Paikallisen toiminnan korostuminen näkyi konkreettisesti mm. siinä, että maassamme oli 1990-luvun puolivälissä käynnissä noin 200 kuntatasolle suunnattua ja kuntatasolla toteutettua ehkäisevän sosiaalipolitiikan alaan kuulunutta kehittämis- ja tutkimushanketta.

Tutkimuksessa konkretisoidaan paikallisen sosiaalipolitiikan pyrkimyksiä ja haasteita tarkastelemalla sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamaa ja Kuopion yliopiston vuosina 1995–1999 toteuttamaa tutkimuskokonaisuutta, jolla pyrittiin tukemaan paikallisen ehkäisevän hyvinvointipoliittisen ohjelman laadintaa ja toteuttamista sekä määrittelemään ehkäisevän sosiaalipolitiikan keskeisiä kohdealueita ja niihin liittyviä sosiaalisia riskejä ja elämänhallinnan haasteita. Ehkäisevän sosiaalipolitiikan keskeisten kohteiden määrittelyn lisäksi tutkimuksessa arvioitiin menestyksekkään paikallisen ehkäisevän sosiaalipoliittisen toiminnan yleisiä edellytyksiä. Viimeksi mainittuun liittyen tutkimuskokonaisuudessa todettiin, että sosiaalisten riskien ennaltaehkäisemisessä ja varhaisessa puuttumisessa realisoituneisiin riskeihin on keskeistä käytännön sosiaalipoliittisten toimijoiden ja päätöksentekijöiden huomion kohdentaminen eri elämänvaiheiden kriittisiin kohtiin; tarvitaan tietoa, monialaisuutta, viranomaisten ja kolmannen sektorin yhteistyötä sekä valmiutta ylittää vakiintuneita sektorijakoja.

Tarkasteltaessa ehkäisevän sosiaalipoliittisen toimintamallin korostumisen suhdetta yleisempään suomalaisen hyvinvointivaltion luonnetta koskevaan keskusteluun käsillä olevassa tutkimuksessa todettiin ehkäisevän paradigman osaltaan laajentavan perinteistä käsitystä sosiaalipolitiikan toimintakentästä siinä määrin, että on tarpeen käydä laajempaa keskustelua suomalaisen sosiaalipolitiikan tilasta ja haasteista nykyisessä mm. koulutus- ja työmarkkinoilla ja sosiaalisissa rakenteissa tapahtuvien muutosten luonnehtimassa laajassa yhteiskunnallisessa murroksessa. Lisäksi pidettiin tarpeellisena pohtia periaatteellisella tasolla, missä määrin perinteisin sosiaalipolitiikan keinoin on vielä mahdollista saavuttaa niitä tavoitteita, joita sosiaalipoliittisella toiminnalla on.